Helsingin lähiön asfallitiviidakossa kasvamisesta huolimatta, minulla on ollut aina vahva side luontoon. Ehkä syynä ovat ne mummin mökillä vietetyt kesät, sinne kaikkein kultaisimmat lapsuusmuistoni minut vievät. Mökkiin ei vielä silloin oltu vedetty sähköjä, joten televisiota tai muita tämän päivän huvituksia ei ollut. Sen ansioista aikaa vietettiin ulkona paljon. Taloa ympäröivä aarniometsä oli jännittävä sekä mystinen paikka seikkailla. Nyt tuntuu hurjalta ajatella, että joskus kävelimme tunteja metsässä ilman mitään apuvälineitä tai esimerkiksi ilman puheliminta! Muistan vain, että piti olla tarkkana ja merkata kuljettu polku. Yksin ei tietenkään omille teilleen saanut lähteä. Kaikesta huolimatta emme kuitenkaan koskaan pahasti eksyneet.
Kaikki ne ihmeellisyydet joita luonto minulle lapsena opetti on saanut minut kovin nöyräksi sen upeutta kohtaan. Tuntuu kurjalta ajatella, että joku päivä tämä kaikki olisi kulutettu tulevilta sukupolvilta. Jos menetämme balanssin luonnon kanssa, millään muulla ei ole enää merkitystä. Asiat jotka ovat meille nyt tärkeitä, eivät enää ole oleellisia lapsenlapsiemme kohdalla.
Olen luonnonsuojelussa yrittänyt tuoda oman pienen korteni kekoon, en silti voi sanoa omaatuntoani täysin puhtaaksi. Ostelen helposti vaatteita sekä muita tavaroita, joita rehellisesti sanottuna en välttämättä tarvitsisi. Vuosia vietettyäni talvet pois Suomesta, säilytin silloin pientä maallista omaisuuttani varastossa tai milloin kenenkin kaverin kellarissa. Kaiken talven aikana reissussa tarvittavan piti mahtua rinkkaan. Jos matkalla halusi uutta, oli jostain vanhasta ensin luovuttava. Pian opin huomaamaan miten vähällä sitä oikeastaan tulee toimeen. Edelleekin ahdistun paljosta kaappitilasta, koska kaappeihin tulee helposti vain säilöttyä tavaraa, joista useat ajan saatossa sinne unohtuvat. Silti innostun helposti uudesta ja hankin tuotteita, vaikka minulla olisikin jo vastaava tuote ennestäänkin käyttökelpoisena. Uusi takki piristää kivasti ja tehokkaammalla sähkövatkaimella kermakin tulee nopeammin kuohkeaksi. Mutta luonnon näkökulmasta näin ei voi jatkua loputtomiin.
Olen ostanut omaatuntoani puhtaaksi kierrättämällä kaiken tarpeettomaksi käyneen tavaran. Käyn ahkerasti kirpputoreilla tai vähintäänkin vien tavarani kierrätyskeskukseen. Isoimmat vaatefirmat ovat ryhtyneet myös kierrättämään vanhoja vaatteita, joista tietty osa menee uusien vaatteiden valmistukseen ja Palkkioiksi asiakas usein saa vanhoista vaatteistaan alennuslipukkeen. Kierrätys ei voisi helpompaa olla! Mutta onko tämä tietynlaista harhakuvaa, joka jälleen rohkaisee meitä kuluttamaan lisää. On ok ostaa uutta, kunhan kierrättää vanhat. Se ei ratkaisee liiallisen kulutuksen ongelmaa, sillä suurin osa tuotteista ei edelleenkään valmistu sataprosenttisesti uusiutuvista raaka-aineista.
John Websterin dokumentissa Tulevilla rannoilla saksalainen evoluutiobiologi Manfred Milinski toteaa, että ihminen ei ole kehittynyt välittämään tulevaisuudesta, jos se on kauempana kuin seuraava talvi. Ihmisen kehitys on johtanut siihen, että haluamme hyödyn heti. Emme välitä, koska moista evoluutiopainetta ei ennen ollut ja nyt joudumme ratkaisemaan nykyaisia ongelmia kivikautisilla säännöillämme. Ymmärrän Milinskin toteamusta hyvin, koska vaikka kuinka haluaisin olla yhteisöllisesti mukana, on yksilönä uhrauksia vaikea kuitenkin tehdä. Pystymmekö siis loppujen lopuksi todella vaikuttamaan yksilöinä vai kuvitteleeko ihminen itsensä suuremmaksi kuin on?
Kulutukseen vinkkejä löytyy ainakin Suomen luonnonsuojeluliiton sivustolta Black Fridayn tarjouksia himoitsevalle. Shoppailun sijaan voi ensi kerralla kokeilla vaikka metsään lähtemistä, vielä kun se on meidän sukupolvellemme mahdollista.
Kulutukseen vinkkejä löytyy ainakin Suomen luonnonsuojeluliiton sivustolta Black Fridayn tarjouksia himoitsevalle. Shoppailun sijaan voi ensi kerralla kokeilla vaikka metsään lähtemistä, vielä kun se on meidän sukupolvellemme mahdollista.