Meidän päivä

8/12/2018




Tämä maagisen lämmin kesä ei olisi voinut antaa meille enempää ja viime lauantaina se sai mitä ihanimman päätöksensä, kun sanoimme Haapajärven kirkossa toisillemme tahdon. Olenkin jo aikasemmin hieman avannut ajatuksiamme, miksi päätimme mennä vielä naimisiin vuosien yhdessäolon jälkeen. Näin viikko rouvana, ajatukset yhteisestä liitosta tuntuvat syventyneen ja jollain oudolla tavalla tuntuu hieman erilaiselta. Lupaus tulevasta omalle kumppanilleen, kaikkien rakkaiden edessä, tuntui vahvistavan meitä entisestään. On hyvä pyhittää rakkaudelle kokonainen päivä edes kerran elämässään ja juhlistaa sitä tärkeiden ihmisten kanssa. Osoittaa arvostavansa sitä mitä meillä on.


Moni myös kyseli miksi menemme kirkossa naimisiin, koska emme ole aikaisemmin viettäneet perhejuhliamme kirkossa. Halusimme kuitenkin juhliimme seremoniallisen toimituksen sekä kirkon tuomaa arvokkuutta. Ihastuimme Haapajärven vanhaan puukirkkoon samantien kopisivine lautalattioineen sekä kattokruunuineen, lisäksi se oli kävelymatkan päässä juhlapaikasta. Onnistuimme saamaan myös rennon ja meidän oloisen papin Tuija Wilmanin Kirkkonummen ruotsinkielisestä seurakunnasta. Tuija sai muistuttaa meitä kerran jos toisenkin, että kirkossa ei tarvitse olla jäykkänä ja mitään ohjenuoraa ei tarvitse noudattaa, jotenkin kirkollisista juhlista on jäänyt aina sellainen mielikuva.


Juhlapaikan löysimme sattumalta Kirkkonummen kunnan kautta, etsiessämme vanhaa latoa tai jotain siihen suuntaan viittaavaa. Navalan lato pitikin juhlaväen helteeltä mukavasti viileässä ja Haapajärveltä puhaltava lämmin tuuli sai äitini vanhan häämekon helmat ilmaan. Olin ollut koko viikon niin keskittynyt häiden valmisteluihin, että havahduin maisemien upeuteen vasta häiden jälkeisenä aamuna ladon terassilla istukellessani. Ei ihme, että juhlaväki karkasi helposti ulos juhlimisen lomassa. 


Hääpäivä tuntui menevän jonkinlaisessa unessa ja ilta juoksi liian nopeasti. Minähän olisin pitänyt ihmiset siellä aamuun asti, sissit jaksoivat sentään elokuun pimeyteen asti. Ja pimeydellä tarkoitan todella pimeyttä, kaupunkilaisen yllättää aina katuvalojen puuttuminen, kun on pelkkien peltojen ja metsän ymäröimänä. 

Mieleen kaikesta jäi kuitenkin ystävät. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä millaisia ihmisiä olemme saaneet elämäämme. Niin moni auttoi meitä vilpittömästi ja jaksoi saapua vielä häidenkin jälkeisenä päivänä siivoomaan paikkoja, kaikilla varmasti edellisillan väsymys painoi, joillakin oli vielä ajomatka kotiinkin edessä. Oli ilo saada sukulaisia mukaan Euroopasta asti, vaikka helpostihan sitä olisi voinut vedota välimatkaan. Heti Suomeen saavuttuaan hekin vain käärivät hihansa ja olivat valmiina auttamaan, ilman että kukaan edes pyysi. Itse olen pienenkin reissun jälkeen valmis sängynpohjalle, joten he saivat kyllä tsemppi pisteet meikäläiseltä.



Kaikkien apukäsien lisäksi saimme ystäväpiiristä ammattilaisia, joita ilman emme olisi selvinneet. Uskomattoman herkullisen marokkolaisen tarjoilun meille taikoi ystävämme Nadia, jonka ruoan perään on soiteltu vielä jälkeenkin, enkä ihmettele yhtään. Kakku suunniteltiin Kaisan kanssa, joka pyörittää oman työn ohella vielä Kakkupuoti Kristyyria*. Hiukset minulle sekä kaasoille tuli laittamaan vanha koulukaverini Annamari, joka toimi myös henkisenä tukena tärkeänä päivänä ja loi tunnelmaa aina yhtä hauskalla olemuksellaan. Työkaverinikin raahasi minulle kassillisen tuikkukippoja, juuri sellaisia joita olin ajatellut joutuvani ostamaan. Täällä siis ylimääräisiä tarvitseville! Mieltä lämmitti myös pari päivää sitten tullut ystävän yllättävä onnittelupuhelu. En ole nähnyt häntä moneen vuoteen, mutta silti ollut mielessä ja oli kiva kuulla, että hän tunsi myös näin. Kuvaajiksi onnistuimme saamaan meitä ennenkin kuvanneen Johanna Karttusen* sekä hänen miehensä Sami Tirkkosen*. Kuvauksia suunnitellessa pääsimme yökylään Jossun ja Samin mökille, jossa meidän karvaisesta kuoriutui ennennäkemättömän tottelevainen koira vanhemman labriksen Jaffan koulutuksessa. Tosin tästä seurasi kolme päivää kestänyt sydänsuru ja villi kurittomuus palasi pian masennuksen jälkeen. Häävieraat huomasivat tämän ainakin siinä pöydässä, johon karvainen hyppäsi varastamaan herkkuja.


Hiljalleen kaikesta hulinasta selvinneenä olemme yrittäneet vielä nauttia näistä elokuun lämpimistä päivistä, sadekaan ei  näin pitkien  helteiden jälkeen haittaa. Päässä alkaa hahmottua kesän muistot ja mieleen hiipii uusia ideoita. Tällähetkellä odottelen  ehkä eniten edessä häämöttävää Marokon matkaa, jonne lähdemme ihan kahden. Ehkäpä tämä on se meidän häämatka, sillä talvella suunnitellulle matkalle lähtee myös pienin mukaan. Koska häät veivät kaiken huomion, on kiertolaisen sielu jo hieman levoton. Olen tutkinut loputtomasti kuvia Marrakechista ja tuntuu jo nyt, että vajaa viikko on siellä aivan liian lyhyt aika. 


Kuvat: Johanna Karttunen & Sami Tirkkonen

You Might Also Like

5 kommenttia

  1. Onnea paljon teille!<3 Ihana blogi!

    VastaaPoista
  2. Kauniit kuvat! Onnea!

    VastaaPoista
  3. Hei mua kiinnostaisi kovasti, että oliko ladossa/ladon yhteydessä mitään vessatiloja. Entä keittiötä/ruuan lämmitys mahdollisuutta? Sähköt ilmeisesti ovat ladossa ☺️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka! Ladon yhteydessä on useampi siisti ulkohuussi naisille ja miehille. Keittiötä ei ole, mutta useampi jääkaappi löytyy. Me pidimme ruoat lämpiminä lämpöhauteilla, mutta menu koostui pääpiirteittäin kylmistä tarjoiltavista. Sähköt on! Miljöö todella ihana!

      Poista